Mitä järkeä kirjoittaa verkkokerronnasta KIRJA?

Tuohan on järjetöntä!

Näin suoraan sanoi eräs toimittajakollega, kun muutama vuosi sitten kerroin kirjoittavani kirjaa verkkokerronnasta.

Mitä syytä kirjoittaa aiheesta, joka muuttuu nopeammin kuin siitä ehtisi kirjoittaa jutun edes verkkoon?

Montakin.

Ensinnäkin: Kirja on edelleen oiva käyttöliittymä.

Kirja yleensä, myös Livenä ja läsnä on paketti, johon olen rajannut ja valinnut keskeisiä asioita käsittelemästäni aiheesta. Käsikirjana tai oppimateriaalina kirja on edelleen ihan toimiva kapine.

Kirja toimii yhtä lailla paperisena kuin sähköisenä. Tosin monet tykkäävät käsittääkseni käyttää etenkin käsikirjatyyppisiä kirjoja paperisena.

(Itse ostin ammattikirjallisuutta omaa kirjaa kirjoittaessani mielelläni sähköisenä. Teokset sai ostettua minuutissa, kulkivat aina mukana ja niistä pystyi hakusanalla etsimään oleellista tietoa. Joissakin e-kirjapalveluissa myös alleviivaustoiminnot ovat tosi toimivia.)

Toisekseen: Ihmiset eivät muutu niin nopeasti.

Iso osa tapaamistani toimittajista on kerran oppinut yhden hyvän tavan tehdä työtään. Vaatii aika paljon vaivaa ja ajattelua ryhtyä tekemään sitä uudella tavalla. Etenkin kun tämä pitäisi tehdä monta kertaa työuran aikana.

Huomaan sen omastakin tekemisestä. Vie aikaa, ennen kuin uuden tekemisen tavan oppii ja kunnolla sisäistää. Esimerkiksi kun menin töihin blogiin (olin ollut pitkään lehdissä töissä) vaati aika paljon energiaa opetella kirjoittamaan uudella tavalla.

Sellaiseen tilanteeseen kirja toivottavasti antaa ajattelun aihetta.

Voi olla, että kirjassa on verkkojournalismiin perehtyneelle paljon tuttua. Mutta läheskään kaikki eivät ole sellaisia. Eivätkä asiaan perehtyneetkään ole yleensä perehtyneet kaikkiin kulmiin. Muun muassa siksi kirjassa on myös kansainvälisiä esimerkkejä.

Samaan tapaan kuin toimittajat, myös yleisö vaatii aikaa totuttautua uuteen. Uusia muotoja kannattaa tarjota vähitellen.

Kolmanneksi: Osa teknisistä mahdollisuuksista on teoreettisia.

Käytännössä monetkaan teknisistä mahdollisuuksista eivät vielä ole niin näppäriä, että ne olisivat joka toimittajan käytössä, oikeasti arjessa.

Itsellänikin on toki visioita siitä, millaista verkonomainen journalismi parhaimmillaan on – tästähän juuri olen kirjoittanut. Se ei kuitenkaan tarkoita, että itse pystyisin joka päivä työssäni toteuttamaan kaikkia niitä ajatuksia käytännössä.

Neljänneksi: Monen juttumuodon suosio perustuu ihmisen ominaisuuksiin.

Ja ne eivät muutu edes vuosisadoissa.

Aivomme sattuvat olemaan sellaiset, että ne esimerkiksi lukevat kuvia nopeammin kuin tekstiä. Tarinallisen muodon on tutkimuksissa havaittu aktivoivan aivoja monesta eri kohdasta. Itseasiassa aivotutkimus on juuri viime vuosina kehittynyt paljon ja auttaa myös sisältöjen suunnittelussa.

Pelillisyys koukuttaa monesta sellaisesta syystä, jotka on eläinkokeissakin todettu vuosikymmeniä sitten (ja myöhemmin pelien käyttäjiä tutkimalla).

Palautetta odotellessa!

Kolmen vuoden projekti

Enpä ole paljon tänne kirjoittanut viime aikoina. En ole lukenut romaaneja, tai jos olen,  tosi ohuita. En ole juhlinut yhtä paljon kuin ennen, nähnyt kavereita tai siivonnut. En ole lakannut varpaankynsiä enkä edes liikkunut kuten joskus.

Olen käyttänyt kaiken liikenevän ajan yhteen asiaan.

Ja nyt se on vihdoin valmis! Ensimmäinen kirjani. Eilen kävin hakemassa ensimmäiset kappaleet kustantamolta, Art Houselta.

Vaikea uskoa todeksi, vaikka tuossa se on!

Koko homma alkoi siitä, kun mua pyydettiin kesällä 2015 kirjoittamaan juttutyyppiopasta avuksi Ylen toimittajille verkkojuttujen tekoon. Yksi oppaan ilmenemismuoto oli värikäs seinälakana, josta se oli helppo bongata (ja on edelleen).

Ulkopuoliset vieraat alkoivat kysellä, että mistä sitä saisi ostaa.

Tuli tunne, että vastaavalle oppaalle olisi laajempaakin käyttöä.

Samoihin aikoihin sattui kaksi muutakin pientä asiaa, jotka vaikuttivat siihen, että todella ryhdyin kirjoittamaan, enkä vain haaveillut.

Ensinnäkin osuin editointikurssille, jonka vetäjänä oli Maija Töyry. Maija on entinen aikakauslehtijournalismin professori, nykyään kouluttaja ja konsultti. Ja lisäksi konseptoinnin kova asiantuntija.

Kurssin päätteeksi meidän kurssilaisten piti lausua ääneen lyhyen ja pitkän tähtäimen tavoitteemme. Se oli lokakuuta 2015.

”Haluan kirjoittaa kirjan verkkokerronnasta kahden seuraavan vuoden kuluessa.” Näin sanoin ääneen 15 ihmisen edessä.

Kurssin jälkeen viestittelin Maijan kanssa siitä, mitä olin jo tehnyt. Maijan mielestä uudenlaiselle, julkiselle juttutyyppioppaalle oli tarve.

Sattumalta samalla viikolla meillä kävi kylässä kustannuspäällikkönä toimiva naapurini. Kerroin hänellekin ideastani. Hän lupasi samantien kustantaa kirjan.

Asia oli sillä selvä.

 

Aloitin käymällä läpi valtavan määrän verkossa julkaistuja juttuja, joissa oli jollain tavalla hyödynnetty verkon ominaisuuksia.

Alkoi muodostua lainalaisuuksia.

Niiden perusteella jaottelin sisällön seitsemään verkkokerronnan teemaan:

1. tapahtumien keskipisteeseen vieminen (live)
2. tarinallisuus
3. vaiheittain julkaiseminen
4. tekijän persoonan hyödyntäminen
5. vuorovaikutteisuus
6. yleisön mahdollisuus kokeilla itse
7. visuaalisuus.

Koko ajan ajattelin, että kirjan pitää olla käytännönläheinen. Silti oli tosi merkittävää, miten paljon Maija muistutti jatkuvasti esimerkkitapausten tärkeydestä.

Lopulta valitsin kirjaan esiteltäväksi yhteensä 21 esimerkkijuttua tai julkaisua, joiden tekijöitä olen haastatellut: Norppalive, New York Timesin grafiikat, Yle Kioskin videot, visat, uutispelit, podcastit, blogit, keskusteluryhmät, livesuorat, tapahtumajournalismi.

Kirjaa tehdessä tajusin, miten sanomalehtimäisiä verkon kerrontamuodot edelleen ovat. Päädyin siihen, että en käsittele sanomalehden perinteisiä juttutyyppejä lainkaan, vaan keskityn uusiin, oikeasti verkon ominaisuuksia hyödyntävien juttujen käsittelyyn.

Koska olen lukenut poliittista historiaa, ajattelen, että nykyisyyttä ei voi ymmärtää ilman menneisyyden tuntemista.

Siksi minulle oli tärkeää myös selittää, miten olemme tulleet tähän aikaan, jossa journalismi lainaa muotojaan sosiaalisesta mediasta ja miten nopeasti kaikki onkaan tapahtunut. Miten vaikeata toimittajilla oli silloinkin, kun aikakauslehdet ja televisio tulivat sanomalehden rinnalle.

Nimenomaan tavallisen toimittajan arki on se, mihin olen pyrkinyt kirjaa kirjoittamaan.

Ei ole ollut tarkoitus kirjoittaa kaikista uusimmista sometrendeistä vaan siitä, miten omaa olemassa olevaa työtä voi kehittää vähitellen uudenlaiseksi ja mitä verkon terminologia tarkoittaa.

Nyt vasta, kun se saa yleisöä ja ihmiset alkavat tulkita sitä, se herää eloon. Mielenkiinnolla odotan, miten!

PS. Täältä sitä saa!